Veljeskansan vesillä

Blogi 01.08.2023

Etelärannikon matkaveneilijöille piipahdukset Viron puolelle ovat jo tuttua huttua. Moottoriveneilijät huristavat edestakaisin pitkänä päiväreissuna eikä purjeillakaan tarvitse aikaa kuin viikonlopun verran.

Tallinna, Prangli, Naissaari ja Lohusalo ovat tuttuja minullekin. Sen sijaan kauemmas Viron vesille lähtö on odottanut pidemmän loman sattumista purjehduskäyttöön. Niin kävi, kun sain ystävän purren siirrettäväksi Pärnuun ja aikaa operaatiolle peräti kaksi viikkoa. Hyvä reissu siitä tuli, ja oppiakin hieman.

Roograhun satama ja kapea tuloväylä Hiidenmaan koilliskärjessä. Kuva: Mika Särkijärvi.

Ensimmäinen oivallus oli se, että Viron pohjoisrannikko onkin veneilyn kannalta maan haastavinta aluetta. Saaria ei ole ja kovan tuulen vyöhykkeen puskiessa päälle satamapäivä kannattaa pitää selvästi matalammalla kynnyksellä kuin kotivesillä. Samalla tuulella kryssi on hitaampaa ja rankempaa, kun aallot nousevat nopeasti korkeiksi ja jyrkiksi.

Väinämerelle päästessä käy samoin, kuin Saaristomerelle saapuessa: yhtäkkiä seuraavan sataman voi valita mistä suunnasta tahansa, joten aina pääsee ajelemaan myötäisillä. Paitsi, ettei ennusteisiin voi kovin paljon luottaa.

Matala, suurten saarien kehystämä Väinämeri käyttäytyy sekä tuulten että aaltojen suhteen kuin iso järvi. Isot salmet päästävät kovaa tuulta kapeina soiroina avoimelta Itämereltä ja aalto nousee nopeasti teräväksi ja lyhyeksi. Toisaalta saaret ja mantere luovat omia paikallisia merituuliaan, joita syntyy, kuolee ja kääntyilee pitkin päivää.

Välillä purjehdimme koko päivän yhdellä halssilla, vaikka kurssimme muuttui yli 90 astetta. Toisena päivänä ajoimme samalla kurssilla parin tunnin sisällä luovia, sivutuulta ja spinaakkeria.

Satamissa kannatti syödä hyvin. Viron hintatason on uutisoitu nousseen jo lähes Suomen tasolle, mutta me selvisimme kahden viikon ruokalaskusta huomattavasti totuttua huokeammalla, vaikka söimme monta aamupalaa ja lähes joka illallisen satamien ravintoloissa.

Lisäksi ravintolat tarjoavat parempaa ja monipuolisempaa ruokaa kuin kotisaaristossamme. Syy on perinteessä. Meille ensin syntyivät satamat ja sitten niihin ravintolat, jotka yrittävät pärjätä pelkästään veneilijöiden varassa. Vaikea silloin on paljon panostaa.

Viron rantaravintolat toimivat ympäri vuoden autoilevien vieraiden ja mökkituristien varassa. Vasta myöhemmin oheen on kunnostettu ja rakennettu venesatamia, tavallaan sivubisneksenä. Niinpä saimme parhaimmillaan masterchef-tason herkkuja kotimaisen lounasbuffetin hinnalla.

Odotetusti suomalaisveneiden määrä väheni pidemmälle edetessä. Ilmiön jyrkkyys oli silti yllätys. Siniristilippu liehui kyllä joka satamassa, missä vierailimme, mutta melko yksittäisten veneiden kunniaksi.

Lajitovereiden kanssa keskustellessa kaikki kertoivat kiertäneensä Viron saaria ja Riianlahtea jo vuosia, ellei vuosikymmeniä. Me taisimme olla ainoat ensikertalaiset seudulla, mikä keskellä heinäkuun parasta lomasesonkia tuntui yllättävältä.

Kaksi viikkoa tuntui oikein sopivalta ajalta kiireettömälle, mukavia tuulensuuntia hyödyntävälle purjehdukselle Viron etelään saakka. Paluumatkan sovittaminen samaan aikaan olisi vaatinut ankaraa puristusta. Niinpä siirtopurjehdus muistutti kimppaveneilyn eduista. Paitsi hankintahintaa ja huoltotehtäviä, myös venematkoja voisi silloin jakaa.

Bloggaaja on purjehdukseen erikoistuva freelance-toimittaja ja merimelonnan harrastaja Pasi Nuutinen (nuutispasi@gmail.com)