Ei pelkästään omille lapsille

Blogi 20.02.2018

Yksi laituriparlamenttien ikuisuushuoli on se, kuinka hyvät merimies- ja veneilytavat sekä osaaminen rapautuvat siksi, että ”ennen kasvettiin veneilyyn lapsesta asti, omien vanhempien kanssa. Nyt vain ostetaan vene valmiina kaupasta ja sitten lähdetään vesille jonkun opaskirjan kanssa törttöilemään.”

Keskimääräisen taitotason kehittymisestä ei tosin onnettomuuslukujen perusteella saa ollenkaan lohdutonta kuvaa. Etenkään, jos tilastoista siivoaa pois alkoholin vaikutukset – viinan käytön taito ei kuulu veneilytaitoihin, oli se isiltä opittua tai ei.

Mutta onkohan perheen mukana kasvaminen oikeastaan koskaan ollut vallitseva tapa tulla mukaan veneilijäksi?

Huviveneily on verrattain uutta niin Suomessa kuin maailmallakin. Kansanhuvin laajuiseksi se kasvoi vasta 1970-luvun jälkeen, siis 1-2 sukupolven aikana. Ensin syntyi teollisuus- ja palveluammateissa työskentelevien ihmisten suuri massa, jolla oli kohtalainen tulotaso ja ylimääräistä vapaa-aikaa. Sitten tuli veneitä, jotka olivat näiden ihmisten palkkatuloilla hankittavissa: sarjavalmisteisia ja lasikuituisia.

Ehkä puuveneiden aikakaudella herrasuvuissa tosiaan isät opettivat lapsensa veneilemään. Saariston ja sisävesien kalastajaperheissä näin tapahtui varmasti. Kumpikaan ei kuitenkaan kelpaa esimerkiksi tyypillisestä tavasta, niin pienistä ihmismääristä oli kyse.

Kun veneily kasvoi melkein räjähdysmäisellä vauhdilla 70- ja 80-luvuilla, itseopiskelu lienee ollut useimmille ainoa vaihtoehto. Oikeastaan vasta 2000-lukua lähestyessä myytin kaltainen veneilyyn kasvattaminen on ollut laajassa mitassa edes mahdollista. Siis samaan aikaan, kun heräsivät puheet veneilyn ”ukkoutumisesta”, mitä itse asiassa kasvatusperinne vaatii toimiakseen.

Samalla kuitenkin perheiden tapa harrastaa alkoi muuttua nykyiseen suuntaan. Sen sijaan, että kaikki lomat käytettäisiin koko perheen yhteisen harrastuksen parissa – veneilyn, mökkeilyn tai vaikka asuntovaunuilun – vapaa-aika jaetaan kaikkien omien harrastusten kesken.

Toinen muutos on seurausta yleisestä koulutustason noususta. Opetteluun ja kursseihin suhtaudutaan myönteisemmin. Lajiin kuin lajiin lähdetään luontevasti alkeiskurssien kautta. Veneilyssäkin teoria- ja käytännön kurssit vetävät jatkuvasti väkeä sekä seuroissa että (liian harvalukuisissa) veneily- ja purjehduskouluissa.

Hyvä niin, mutta veneilyn opetukseen liittyy yksi hankala seikka suoranaisena seurauksena lajin erityispiirteistä: omatoimisuudesta ja liikkumisen vapaudesta. Se on kurssin jälkeisen itseopiskelun tarve. Tennistä, judoa tai kitaransoittoa jatketaan kokeneempien kaverien lähituennassa, mutta veneilijä lähtee heti kurssin jälkeen soveltamaan oppejaan täysin omin nokin.

Siksi kunnollisten käsikirjojen merkitys meidän lajissamme korostuu. Suuri osa taidoistamme on sellaisia, joita tarvitaan suhteellisen harvoin, mutta kipeästi. Troolaavan aluksen pimeämerkit, viittojen valotunnukset, VHF:n viestietiketti, etäisyyslaskut muuttuvan kulman mittauksilla ovat kaikki asioita, jotka lienevät suurimmalla osalla veneilijöistä kohdassa yleistieto: tiedän, mistä kirjasta ne löytyvät tarvittaessa.

Viimeisimpänä uutuutena hyvien käsikirjojen joukkoon tuli tänä talvena Suomen Purjehdus- ja Veneilyn kustantama Purjehdustaidot (36,00 €). Se on Suomen oloihin toimitettu versio alan klassikosta, brittiläisen Royal Yachting Associationin teoksesta Sailing Techniques.

Erityisen hyvin tähän aikaan sopivan kirjasta tekee se, että siinä on huomioitu ja esitelty myös vuokraveneillä liikkumista. Sekin kun kuuluu nykyiseen tapaan harrastaa veneilyä, ettei sitä rajoiteta vain omalla veneellä ja kotivesillä tapahtuvaksi.

Ja liikkuu sitten kauempana tai lähempänä, vanhempien kanssa tai ilman, kunnon käsikirja tosiasiassa vähentää törttöilyä, ei lisää sitä.