Konditionaali merenkulussa
Blogi 17.09.2018
”Haluaisitko mennä ottamaan fendarit pois?”
Kipparin kysymys vaimolleen oli kristallinkirkkaasti kohteliaampi, kuin suora käsky: mene ja ota ne fendarit!
En tiedä, onko pariskunnan tapana aina puhutella toisiaan yhtä hienostuneesti, vai oliko mukana ripaus vieraskoreutta. Niin auvoiselta heidän veneilynsä näytti, että ehkäpä tosiaan tapa on jatkuva. Sellainen varmasti helpottaa onnellisuutta parisuhteessa muutenkin.
Omassa kaveriporukassani on montakin, joille samanlainen kohteliaisuus on luonteenpiirre pikemmin kuin opeteltu tapa. Pitkillä reissuilla juuri heidän kanssaan tunnelma säilyy parhaiten rentona; siispä koetan opetella huomaavaisuutta itsekin, niin puheessa kuin teoissa.
Joskus kuitenkin kaipaan suorempaa kommentointia. Niin on etenkin tiukemmissa paikoissa ja vaativissa oloissa. Tapani reagoida on nimittäin sellainen, että suoran käskyn tai kommentin kuullessani alan välittömästi toimimaan, konditionaaliseen lauseeseen alan pohtia toisaalta-toisaalta-tyylisiä vastauksia.
Kun eräs tietty vakiogastini huomauttaa, että ”haluasitkohan sä kuule ihan kohta vähän kääntyä tai vaikka tehdä vendan?”, olen jo kipparina oppinut kysymään heti tarkennusta: miksi?
Syy saattaa olla kiireetön (”saisi aurinkoa tällekin laidalle”) tai erittäin kiireellinen (”keulan edessä on kivi kahden veneenmitan päässä”), mutta suloisesti laulava intonaatio ja virheettömän kohtelias sanamuoto pysyvät tasan samoina.
Kommunikaatio toimii silti, koska tunnemme toisemme riittävän hyvin. Sama pätee puheliaimman gastini kanssa. Tiedän, että kun hän karttaa lukiessaan luettelee ääneen tusinan viittaa ja kääntöpistettä eteenpäin, puhe ei ole tarkoitettukaan minulle ratin ääreen, vaan hänen oman suunnitelmansa täsmentämiseen. Sen oleellisen – mihin on ohjattava juuri nyt ja milloin on käännyttävä – saan kyllä kuulla täsmällisesti ja oikeaan aikaan.
Tosin on paikkoja, joissa liika tieto on viisainta pitää nimenomaan poissa ohjaajan korvista. Esimerkiksi silloin, kun ajoimme Jurmon satamaan varhain eräänä keväänä. Vesi oli kristallinkirkasta ja keulatähystäjä näki oivallisesti pohjaan saakka.
Viisaasti hän kertoi havainnostaan vasta, kun olimme onnellisesti kiinnittyneet laituriin. Olimme liikkeellä varsin syväkölisellä purrella, ja jos olisin minulle vieraaseen satamaan ajaessa kuullut keulasta huudon ”pohja näkyy”, olisin varmasti kiepauttanut 180 asteen käännöksen sillä sekunnilla.
Täsmällisyys ei toki sinänsä ole epäkohteliasta eikä konditionaali sokeroi tökeröjä kommentteja loputtomiin, mutta puhetapoihin veneessä on hyvä kiinnittää huomiota. Tärkeintä on viestin meno perille, ja siihen vaikuttaa yhtä paljon se, miten sanoo, kuin se, mitä sanoo. Eri ihmisille kannattaa puhua eri tavoilla, ja sen oppii vain kokemuksen kautta.
Harjoituksen merkitys ei jää ”vain” veneen ilmapiirin luomiseen, vaan sillä on oikeasti merkitystä turvallisuudelle. Kirkkaimmin asia valkenee veneilyssä pimeän aikaan, syksyn lyheneviä päiviä hyödyntäessä. Kajuutassa ahertavan navigaattorin ja ratin takana jännittävän kuskin kannattaa tosissaan keskittyä puhumaan täsmällisesti, jotta vältytään kiihkeiltä purkauksilta: ”Mutta sähän sanoit – En mä tietenkään sitä tarkoittanut!”
Kun kommunikaatiolle on luotu pohja valoisampaan vuodenaikaan, pystyy syksyn upeudesta nauttimaan enemmän ja paremmin.