Horisontissa kirkastuu

Blogi 31.12.2020

Tiedättehän sen tunteen?

Sen, kun meri, taivas ja venekin käyttäytyvät ilkeän vastenmielisesti koko päivän.

Kun tuuli kääntyy joka käännöksen puhaltamaan sitkeästi suoraan keulasta, vaikka reitti tekisi minkälaisia mutkia. Sekavasta ristiaallokosta ei saa selvää otetta millään halssilla, vaan aina se tuntuu jarruttavan venettä ja pitävän kiukkuista pauketta. Lopulta alkaa vakavasti epäillä omaa ohjaustaitoaan.

Kylmä hiipii sateessa kastuvan kuoripuvun alle kiihtyvällä vauhdilla. Ahtaalla väylällä piinaamisen rajalla kryssiessä vene ei saa kunnon vauhtia, jatkuvan sortumisen takia vendoja on pakko tehdä hengästymiseen saakka, vaikka märät köydet hiertävät yhtä märistä kämmenistä joka skuuttauksella vähän ihoa rikki. Vinssikin luistaa, perhana.

Mausteeksi vielä ripaus laitevikojen oireita. Plotteri jumittaa välillä, kaiku kadottaa lukemansa ja moottori laskee välillä kierroksia selittämättömästi. Mikään ei kai ole varsinaisesti rikki, mutta mielen pohjilla kalvava huoli rakentaa varasuunnitelmia sähköjen katoamisen tai kaasuttimen tukkeutumisen varalle.

Ja sitten avautuu viimeinen ulappa. Vaahtopäiden pilkuttama meri on vielä sateenvihmasta harmaa, mutta horisontissa pilvet rakoilevat. Niiden välistä pilkottavat auringonsäteet kultaavat määräsataman.

Ehkä siellä saa vastapaistettuja ahvenfileitä, ehkä kuohuvan oluen, ehkä – oi, onnea – pääsee kuumaan saunaankin. Mutta ehkä se on kovin täynnä tällaisena päivänä?

Vaikka olisi, ihan varmasti laituriin pääsee kiinni. Nimenomaan tällaisen päivän jälkeen, koska veneilijät pitävät huolta veneilijöistä. Siihen on aina voinut luottaa.

Uutiset koronarokotusten aloittamisesta saivat mieleen samankaltaisen tunteen kuin viimeisen ulapan aukeaminen. Syntyi näköyhteys aikaan, jolloin epävarmuus ja huoli väistyvät.

Me Suomessa olemme pärjänneet pandemian myrskyssä verrattain hyvin. Syitä on useita, mutta niistä ehkä suurin on ollut veneilijämäisen tunnollinen ja veljellinen käytös muita kohtaan.

Meistä loppujen lopuksi harva on ollut henkilökohtaisesti kovin suuressa vaarassa. Etulinjassa hoitohenkilöt toki, ja jokaisella meistä joku läheinen kuuluu varmasti johonkin riskiryhmään. Mutta suuressa kuvassa olemme kantaneet kiitettävän hyvin vastuuta silloinkin, kun uhka ja pelko ovat olleet omalta kohdalta kauempana taustalla, epämääräisenä pelkona. Hyöty tästä on se, että pahimmat uhkakuvat ovat oikeasti jääneetkin vain kuviksi.

Kuten veneilijät, olemme huolehtineet ensin omalta kohdaltamme sen, minkä olemme voineet. Totta kai joukossa on ollut satunnaisia "satamakaahareita", mutta kokonaisuutena pelastajat ovat saaneet keskittyä vakaviin tapauksiin, kun suuri enemmistö ei ole aiheuttanut turhaa työtä.

Niinpä se auringon kultaama satama alkaa erottua yhä tarkemmin. Vielä on liian varhaista sanoa, onko se täsmälleen samanlainen kuin viime käynnillä. Tuskinpa vain, sillä kaikki muuttuu aikanaan. Mutta ainakin sieltä katsoessa nykyinen myrskysää on enää muisto vain, kaikessa ankeudessaan.

Ajatuksella voi lohduttautua, kuten viimeisellä ulapalla niihin viimeisiin vendoihin valmistautuessa. Vaatteet ovat märät ja kädet kohmeeessa, mutta vähän aikaa jaksaa kyllä vielä pysytellä skarppina. Kohta pahin on ohi, aivan kohta.