Kansikalkkunat kippareiksi

Blogi 07.05.2024

Ovathan ne lempeän sarkastisesti käytettyinä vähän vitsikkäitä nimityksiä ja tuskin kovin pahasti ketään loukkaavia. Ehkä, sillä itse en niitä kyllä uskaltaisi käyttää.

”Kansikalkkuna”, kun puhutaan satamissa köysiä ja fendareita laidoilta kömpelösti keräilevästä rouvasta. ”Helmikana”, hänen nuoremmasta ja sievemmästä, mutta vielä vähemmän hyödyllisestä sisarestaan, joka keskittyy lähinnä auringonottoon. ”Hyppääperkele”, kenestä tahansa perheenjäsenestä, joka veneen keulassa kerää rohkeutta liukkaille rantakiville loikkaamiseen.

Tarkemmin ajatellessa huvittuneisuus muuttuu vaivautuneisuudeksi. Yli kaksi tuhatta vuotta jumalaoletetun syntymän jälkeen, yhdessä maailman kaikin puolin kehittyneimmistä ja tasa-arvoisimmista maista, veneilyn tunnetuimmat haukkumanimet ovat yhä noin vahvasti sukupuolittuneita.

Ei kerro hyvää meistä, vaikka tärkein huoli ei edes koske tasa-arvoa. Se koskee turvallisuutta, myös venettä ylpeästi kipparoivan merikarhun omaa ja sen jälkikasvun, miksi ikinä kutsutaankaan karhun ja kalkkunan lemmen hedelmiä.

Hämmennyn joka kerta, kun kuulen perheen tai pariskunnan harrastaneen veneilyä vuosikymmeniä työnjaolla, jossa toisen aikuisen tehtävät rajoittuvat kansihommiin rantautuessa ja pentteriin muulloin.

Toisaalta, kuka minä olen sanomaan, että väärin harrastettu?

Jos vesillä on viihdytty ja takana on huiman pitkiäkin reissuja ilman ongelmia, niin kaikkihan on hyvin. Eikä veneen ohjaaminen, käsittely tai suunnistaminen edes kiinnosta, kuuluu yleensä hymyilevä puolustus toistaitoisen kansivahdin suusta.

Nyökkään ja myönnän, mutta selkäpiihin jää ilkeä kutistus. Mennyt onnistuminen ei ole tae tulevasta.

Ei sitä kukaan kiistäkään. Vähän pidempään jutellessa kuuluukin poikkeuksetta huoli siitä, mihin vaikkapa kipparin sairauskohtaus voisi johtaa. Se on yleisesti kasvava, kun vesillä liikutaan yhä korkeampiin ikävuosiin asti. Mikä sinänsä on loistava asia, kyllä!

Mikä jää huomiotta tai saa osakseen vain olankohautuksen, on pienempien ongelmien nopea kasvu suureksi, jos veneessä ei ole ketään varasuunnitelmien toteuttamiseen pystyvää henkilöä. Vene, etenkin matkavene, on kuin koti myös siinä mielessä, että siellä vaanivat kaikki tavallisen arjen pienet vaarat, jotka voivat tehdä kenet vain toimintakyvyttömäksi ainakin vähäksi aikaa. Murphyn lain mukaan niin voi käydä juuri silloin, kun aikaa ei vain ole aloittaa nollilta veneen ajamisen, käsittelyn, suunnistuksen tai väistämissääntöjen opettelua.

Turvallisuus on vakava lähtökohta siihen, että edes perustaidot pitäisi olla kaikilla, jotka vähänkään säännöllisesti vesillä liikkuvat. Siis myös niillä, jotka katsovat – tai sallivat muiden katsoa – itsensä matkustajiksi.

Toinen ja hauskempi lähtökohta on oppimisen ilo. Se löytyy täydellä varmuudella joka ikisen ihmisen sydämestä. Sen esiin kaivamisessa tarvitaan kipparin vastuuta ihmisenä, eikä vain veneen kuljettajana.

Kun oppilas vaikuttaa ujolta tai epävarmalta, juuri kipparin pitää uskaltaa, osata ja muistaa houkutella, rohkaista ja kannustaa. Ja kehua suorituksia heti, kun vähänkään on aihetta. Palkkion saa muuten opettajakin. Harva asia tuo yhtä hyvän mielen, kuin oivalluksen ilon löytäminen oppilaan silmistä ja äänestä.

Omissa muistoissani yksi parhaista purjehduksista oli se, kun ensimmäisen kerran toin veneen käsin koskematta Kökarista Korpoströmiin. Kaksi gastia tekivät kaikki työt laiturista laituriin. Itse istuskelin milloin portailla, milloin peräkannella ja jakelin sanallisia ohjeita. Jo tuon yhden päivän aikana näki, kuinka heidän itseluottamuksensa kasvoi kohisten.

Jos jotain, niin perillä he olivat vähintään uljaita merilokkeja. Itse tunsin ylenneeni kipparista melkein amiraaliksi.

Bloggaaja on purjehdukseen erikoistuva freelance-toimittaja ja merimelonnan harrastaja Pasi Nuutinen (nuutispasi@gmail.com)