Kerhotelakat puristuksessa

Blogi 08.11.2017

Savonlinna se on mainio paikka. Asia kirkastui, kun sattuneesta syystä vietin siellä kohtalaisen osan kesää pari vuotta sitten. En viittaa hienoihin maisemiin, ne kyllä miellyttävät ihan joka vesistössä. Tarkoitan sitä, missä veneet ovat silloin, kun niitä ei käytetä.

Jossain vaiheessa nimittäin pisti silmään, kuinka vähän itse kaupungissa on pienvenesatamia. Onhan tuolla vesillä vaikka kuinka paljon veneitä, kummastelin alkuasukasystävälleni: Missä ihmiset säilyttävät niitä?

Omissa laitureissaan, hän vastasi ihmeissään kysymyksestäni.

Karttaa vilkaisemalla selviää, että niinpä tietenkin. Savonlinnan keskusta on pikkuinen taajama keskellä salmea. Pohjoiseen ja etelään aukeaa kiemurarantaista Saimaata niin, että 30-40 minuutin työmatkaetäisyydellä riittää rantatontteja yllin kyllin. Paitsi laiturien, myös talvisäilytysalueiden ongelma ratkeaa pitkälti omilla pihoilla.

Pääkaupunkiseudulla tilanne on toinen. Ne ajat, jolloin kaupunkien rannat olivat enimmäkseen puolikäytössä, ovat menneet. Ilmeisesti jopa Espoossa, vaikka ulkopaikkakuntalaisen on yhä vaikea tunnistaa jotain Suomenojaa arvokkaaksi rakennuspaikaksi. Sen kaltaisia joutomaita oli ennen helppo osoittaa venekerhoille satamiksi ja telakka-alueiksi etenkin, kun veneiden huollossa käytettyjä aineita ei tiedetty tai pidetty ympäristömyrkkyinä.

Kasvavien kaupunkien tarvitessa näitä alueita asumiseen – ja tietysti rakennusoikeuksilla tienaamiseen – ensin on teollisuus saanut etsiä sijansa muualta. Sama uhkaa kiihtyvällä tahdilla veneilijöitä.

Helsinki kehuu juhlapuheissa olevansa Itämeren tytär, panostavansa merellisyyteen ja kehittävänsä saariaan virkistyskäyttöön. Totta onkin, että uusien alueiden havainnekuvissa riittää rantapromenadeja ja upeita venesatamia, mutta ne esittävätkin aina kesäaikaa. Talveksi veneet pitää näillä leveysasteilla nostaa maihin, eikä siihen ole uusilla alueilla kenttiä varattu.

Viimeisin tapaus on Verkkosaari. Kalasataman uuden asuin- ja toimistoalueen tieltä joutuu evakkoon kahden veneseuran yhteensä noin tuhat venettä (Yle Uutiset 3.11.2017). Tarkkaa aikataulua tai uutta sijoituspaikkaa ei tiedetä, mutta Porvoon Tolkkisissa olevan yksityisen telakan kanssa neuvotellaan. Jälleen on pomppaamassa esiin myös Inkoon Kantvik, jonne on vuosien varrella oltu siirtämässä veneitä ainakin Kaivopuistosta, Lauttasaaresta, Koivusaaresta ja Rajasaaresta.

Kummassakin ehdotuksessa on samat ongelmat, joiden takia Kantvik on jo moneen kertaan kuopattukin.

Ensinnäkin, pitkät siirtomatkat avomerellä varhaiskevään ja loppusyksyn keleissä eivät ole tosiasiassa mahdollisia kaupunkilaisten veneiden suurimmalle joukolle: pienille avoimille tai puoliksi katetuille prutkuille (Vielä kerran: veneilyn suuret massat EIVÄT liiku ”herrojen huvikuunareilla”, sanoo Timo Soini mitä tahansa).

Toiseksi, sen kokoisten veneiden, millä siirto onnistuisi, syystyhjennykset ja kevätlastaukset huoltotöistä puhumattakaan vaatisivat tuhansia automatkoja kaupungin ja säilytysalueiden välille – eikä omistusauton pitäisi kuulua veneen välttämättömiin varusteisiin.

En väitä, että ratkaisuja löytyisi helposti. Rahan ja rakennusmaan yhteys on helppo käsittää. Karvaasti tunnustan senkin, että suuri osa maakravuista tosiaan näkee talvisäilytysalueet aivan toisin kuin me veneilijät.

Me näemme hyväntuulisia ihmisiä touhuavat rakkaiden venekaunottariensa parissa, yhteisöllistä ja elävää kaupunkilaisuutta parhaimmillaan. He näkevät myrkkyjen kanssa sählääviä amatöörejä sotkemassa paikkoja vaarallisen huterien telineiden tukemien valtavien rumilusten väleissä.

Silti pidän kohtuullisena odotuksena, että veneilylle asetettaisiin sama arvo kuin muillekin harrastuksille. Olemmehan mekin kotikaupunkiemme asukkaita, täällä haluamme tehdä työmme, maksaa veromme ja kasvattaa lapsemme uusiksi kaupunkilaisiksi.

Käymme myös sen verran muissa harrastuksissa, että tiedämme uima-, jää- ja konserttihalleissa olevan varsinaisten areenoiden ohella tarvittavat apu- ja pukutilat. Samaa toivomme veneillekin: koko infraa, ei vain sen nätimpää puolikasta.